”En sanonut sitä, mutta ajattelin: minä rakastan Stellaa.
Ja ajattelin myös: haluan tietää sinusta enemmän.
Mikään tieto ei riitä, jos huomaa rakastavansa jotakuta.”
”On syksyinen aamu pienessä saksalaisessa koulussa Itämeren pohjoisrannikolla, 1900-luvun loppupuoliskolla. Oppilaat seisovat ääneti, hattu kourassa, kun rehtori kävelee puhujakorokkeelle surunauhoitetun valokuvan ohitse. Kahdeksantoistavuotias Christian katsoo kuvaa ja puhuu hiljaa mielessään Stellalle, koulun nuorelle englanninopettajalle, johon hän on rakastunut tulisesti. Tunne oli molemminpuoleinen, mutta yhteisen kesän lopulla Stella loukkaantui veneilyonnettomuudessa ja kuoli; jäljelle jäi hiljaisuus, jota Christian tarinallaan täyttää. Hetken hiljaisuus säteilee viattomuuden tuntua ja etenee vaivattoman kevyesti, rakastuneen pakkomielteisesti polveillen.
Lenz oli kirjoittamassa Hetken hiljaisuutta, kun hänen vaimonsa kuoli yli viidenkymmenen yhteisen avioliittovuoden jälkeen. Kuolema keskeytti kirjoitustyön vuosiksi, ja kun Lenz palasi siihen, suru antoi tekstille ainutlaatuisen herkkyyden, menetetyn rakkauden kaihon. Kirjaa on luonnehdittu tähän mennessä parhaaksi vastaukseksi englantilaisen runoilijan W. H. Audenin kuuluisaan pyyntöön: ”Kerro minulle, mitä rakkaus on.””
Pakko suositella tätä kirjaa, vaikka lukukokemus oli paikoitellen melkein tylsä, turhan poukkoileva. Vaikka lukiessa monesti huomasin miettiväni, eikö tämä koskaan lopu, nyt kirjan luettuani olisin ehkä kaivannut lisää. Kirja oli kaunis, hyvin koskettava. Kevyt ja jopa hieman lapsellinen. Minä palasin teini-iän ensirakkauksiin ja suuriin tunteisiin, siihen miten ero tarkoitti maailmanloppua ja uusi ihastus keräsi kaikki ajatukset ja voimat. Miten epätoivoisesti piti kiinni haavekuvista toisesta ihmisestä, miten itseään ei oikein osannut rakastaa ja miten ei kuitenkaan osannut päästää irti, vaikka kaikki löi vastaan.
Nyt juuri luettuani kirjan olo on tyhjä. Hylätty.
Pakko suositella. Ehdottomasti.
Maailman napa 