Siegfried Lenz: Hetken hiljaisuus

20131014-142025.jpg

”En sanonut sitä, mutta ajattelin: minä rakastan Stellaa.
Ja ajattelin myös: haluan tietää sinusta enemmän.
Mikään tieto ei riitä, jos huomaa rakastavansa jotakuta.”

”On syksyinen aamu pienessä saksalaisessa koulussa Itämeren pohjoisrannikolla, 1900-luvun loppupuoliskolla. Oppilaat seisovat ääneti, hattu kourassa, kun rehtori kävelee puhujakorokkeelle surunauhoitetun valokuvan ohitse. Kahdeksantoistavuotias Christian katsoo kuvaa ja puhuu hiljaa mielessään Stellalle, koulun nuorelle englanninopettajalle, johon hän on rakastunut tulisesti. Tunne oli molemminpuoleinen, mutta yhteisen kesän lopulla Stella loukkaantui veneilyonnettomuudessa ja kuoli; jäljelle jäi hiljaisuus, jota Christian tarinallaan täyttää. Hetken hiljaisuus säteilee viattomuuden tuntua ja etenee vaivattoman kevyesti, rakastuneen pakkomielteisesti polveillen.

Lenz oli kirjoittamassa Hetken hiljaisuutta, kun hänen vaimonsa kuoli yli viidenkymmenen yhteisen avioliittovuoden jälkeen. Kuolema keskeytti kirjoitustyön vuosiksi, ja kun Lenz palasi siihen, suru antoi tekstille ainutlaatuisen herkkyyden, menetetyn rakkauden kaihon. Kirjaa on luonnehdittu tähän mennessä parhaaksi vastaukseksi englantilaisen runoilijan W. H. Audenin kuuluisaan pyyntöön: ”Kerro minulle, mitä rakkaus on.”

Pakko suositella tätä kirjaa, vaikka lukukokemus oli paikoitellen melkein tylsä, turhan poukkoileva. Vaikka lukiessa monesti huomasin miettiväni, eikö tämä koskaan lopu, nyt kirjan luettuani olisin ehkä kaivannut lisää. Kirja oli kaunis, hyvin koskettava. Kevyt ja jopa hieman lapsellinen. Minä palasin teini-iän ensirakkauksiin ja suuriin tunteisiin, siihen miten ero tarkoitti maailmanloppua ja uusi ihastus keräsi kaikki ajatukset ja voimat. Miten epätoivoisesti piti kiinni haavekuvista toisesta ihmisestä, miten itseään ei oikein osannut rakastaa ja miten ei kuitenkaan osannut päästää irti, vaikka kaikki löi vastaan.

Nyt juuri luettuani kirjan olo on tyhjä. Hylätty.

Pakko suositella. Ehdottomasti.

Leffaostoja: Anna Karenina

20131001-132819.jpg

Ostin lempiohjaajani Joe Wrightin ohjaaman Anna Kareninan. Elämä muuttui heti hiukan paremmaksi. 😉

Kävin katsomassa kyseisen elokuvan teatterissa jo sen tullessa. Kirja on yksi ehdottomista all time favoriteistani ja olinkin tosi innoissani, kun sain kuulla että paitsi että siitä tehdään elokuva, sen ohjaa vielä paras ohjaaja ikinä.

Itse leffa on melkein parempi, kuin kirja (ehkä mulla tulee tosin vastaan oma nuori ikä ja kirjan vanha kieli) ja vie mennessään heti ensi minuuteilla. Sitä elää elokuvan mukana voimakkaasti alun rakastumisen ja lopun nöyryytyksen, toisaalla syvän rakkauden ja yhteenkuuluvuuden, vain palatakseen älyttömään yksinäisyyteen. Aivan mahtava leffa! Jos et jo ole nähnyt, suosittelen ehdottomasti (kirjaa myös!).

PS. Kyllä sitä mielellään silmiään lepuuttaa tuossa Aaron Taylor-Johnsonissa… Haha.

Helsingin Luonnontieteellinen museo

20130928-215715.jpg
Käytiin torstaina tyttären kanssa Luonnontieteellisessä museossa ja oli niiiiin hieno reissu!

20130928-215812.jpg
Ulkopuolen parvekkeella näkyvistä kirahveista neiti innostui kovasti ja lähti heti pian sisään päästyämme niitä etsimään. Pettymys oli kova, kun sain selitettyä, ettemme pääse juuri niitä kirahveja näkemään.

20130928-215929.jpg
Hieman tyttöä selvästi pelotti aluksi joka puolella näkyvät vieraat eläimet (dinosaurusten luista tosin innostui, ”isoja muurahaisia”, niinpä niin), mutta aikamme käsikädessä kierrelleltyämme hän rupesi jo rentoutumaan ja lopulta innostui kovasti eläimistä, etenkin pimeästä huoneesta jossa pääsimme kuuntelemaan hyeenan, leopardin sekä virtahevon ääntelyä.

Kaiken kaikkiaan tosi onnistunut reissu ja tarvii kyllä suositella kaikille lapsille 🙂

Sadepäivä

20130910-094608.jpg

Sadepäivä! Ihanaa!

Minä oon juuri niitä ihmisiä, jotka jaksaa nauttia sadesäästäkin. On mahtavaa mennä tytön kanssa ulkoilemaan ja hyppimään lätäköihin, ja ihan yhtä ihanaa hautautua filtin kera sohvan nurkkaan katsomaan tytön kanssa piirrettyjä. Sadepäivinä on helppo pysähtyä ja hoitaa keskeneräisiä asioita (kuten tällä hetkellä kännykkäpussini, joka odottaa keskeneräisten neuleiden korissa, että maltan istua aloilleni tekemään sen loppuun).

Haettiin tänään tyttären kanssa Arctic Monkeysin uusi levy Am. Se on niin hyvä!